Armoa tuomion ansaitseville !

Keskisuomalainen Matti Paananen joi itsensä pohjalle. Alamäki vei pikkuhiljaa yhä synkempiin syövereihin. Vasta uskoontulo toi sisäistä avaruutta ja juominen jäi. Mutta Matti repsahti taas juomaan. Ihmeekseen hän ei saanutkaan tuomiota, vaan armoa ja käytännön välittämistä. Se avasi hänelle armon aivan uudelta kannalta. Armo muuttaa elämää.

- Armoa ei opi kirjoista, vaan kokemuksen kautta, toteaa Matti.

- Juomiseni alkoi sen tavallisen kaavan mukaan. Aloitin jo nuorena, ja join aina enemmän ja enemmän. Naimisiinkin menin, mutta alkoholi rikkoi minua ja avioliittoa. Viina valtasi pikku hiljaa enemmän tilaa elämässäni. Jossain vaiheessa tuli ero ja asentajan työtkin jäivät, muistelee Matti.

- Viinalla ja lääkkeillä yritin paikata tyhjiötä. En juonut kuin normaalit ihmiset, vaan join yksin kämpässäni. Kavereitten kanssa en oikein pärjännyt. Aina tuli jotain rähinää. Päädyin lopulta aggressiiviseksi juoppohulluksi.

- Silloin en enää pystynyt uskomaan, että voisin joskus elää inhimillistä elämää, kuvailee Matti synkimpiä vaiheitaan.

"Jeesus sua, Matti, kuitenkin rakastaa"

- Kerran juoppokämppääni tuli yksi samoista kuvioista uskoon tullut. Hän kertoi Jeesuksen rakastavan minua, ja meinasin siksi antaa hänelle selkään. Olin kriittinen kommunisti, ja pidin uskovia seonneina.

- Hän otti minua kaulasta kiinni, ja sanoi lempeästi: "Jeesus sua, Matti, kuitenkin rakastaa".

- Vaikka minulla oli ollut vakaat aikeet antaa selkään, minut jotenkin tyhjennettiin voimasta. En pystynytkään siihen. Sen sijaan juttelimme aamuyöhön. Minussa heräsi toivonkipinä: "Voisinko minäkin ..."

- Pelkäsin pitkään kaverien asennetta. Kerran itkin porukassa väsymystäni elämään, ja sanoin haluavani tulla uskoon. Kaverit vaan kyselivät, olinko hullu.

Kuin järkäle pois selästä

- Vaikka usko kiinnosti, olin hyvin ujo menemään hengellisiin tilaisuuksiin. Kävin pari kertaa ovella asti uskaltamatta mennä sisälle. Sitten rohkeuteni kasvoi, ja kävin tilaisuuksissa uskovan ystäväni kanssa.

- Eräässä tilaisuudessa tein ratkaisuni. Minulla oli kauhea ihmispelko mennä alttarille rukoiltavaksi. Joku sanoi sisimmässäni, että älä mene, kaikki nauraa sulle. Menin silti alttarille. Kerroin haluavani antaa elämäni Jeesukselle, jos Jeesus huolii. Saarnamies julisti minulle kaikki syntini anteeksi, ja suunnaton sisäinen taakkani jäi siihen. Vapauduin tuskasta, pelosta ja itsemurha-ajatuksista. Tajusin, että tätä olin etsinyt koko elämäni, mutta aina väärästä paikasta.

Kaikki ongelmat eivät kuitenkaan loppuneet elämästä. Viinanhimo kiusasi edelleen joskus.

- Ajattelin voivani ottaa ihan pienet ryypyt, mutta se ei jäänytkään yhteen ryyppyyn.

- Olin tutustunut Hannu-Heikki Hyppöseen, joka oli luvannut, että voin soittaa vaikka keskellä yötä, jos tuntuu tosi pahalta. Viinanhuuruisena soitin hänelle, ja kerroin tilanteen.

- Hän käski minun pysyä kotona ja tuli paikalle nopeammin kuin ambulanssi. Hän vei minut saunomaan luokseen. Autossa pelkäsin rajua tuomion saarnaa, ja kysyin häneltä, mitä tästä nyt tulee. Hän ei tuominnutkaan, vaan rauhoitteli, että tästä tulee vielä hyvää. Nuhtelun sijaan hän vain lauloi hyväntuulisena hengellisiä lauluja.

Armoa tuomion ansaitsevalle

- Saunoimme, söimme ja juttelimme yöllä. Aluksi odottelin edelleen ankaraa moraalisaarnaa, mutta kun sitä ei kuulunut, aloin rentoutua. Lapsena oppii, että pahanteosta saa selkään. Hannu-Heikki ei tuntunut olevan tästä maailmasta. Hän vain rohkaisi minua ja piti hyvää huolta. Hän rakasti minua ja seisoi rinnalla, kun sitä eniten tarvitsin.

- Hän teki minulle petin, ja menimme nukkumaan. Yöllä kun heräsin, hän oli vuoteeni ääressä rukoilemassa puolestani.

- Aamulla minulla oli edelleen paha morkkis ja yritin paeta paikalta ikkunasta. Pääni ei kuitenkaan mahtunut ikkunasta läpi, ja oli pakko jäädä, virnistää Matti.

- Pyhä Henki laittoi minut todella tuntemaan syntini. Aamukahvilla vain katselin varpaitani, kun en kestänyt kohdata Hannu-Heikin katsetta.

- Hän kysyi, olisiko minulla jotain Herralle vietävää. Olihan minulla paljonkin. Kun hän rukoili puolestani, sama alttarilla kokemani rauha tuli taas sydämeeni.

Armoa vai totuutta?

- Olen oppinut tästä armon kokemuksesta paljon. Sielunhoitajalla pitää olla armoa, rakkautta ja Pyhän Hengen voimaa. Rikkinäistä ja läksytettyä ihmistä on käsiteltävä erittäin varovasti. Totuus on tuotava esiin, mutta erittäin rakkaudellisesti, määrittelee Matti.

- Armoton totuus on kammottavaa. Tuomareita ja syyttäjiä on tässä maailmassa ihan tarpeeksi. Saatanakin on syyttäjä. Toiseen ojaan joudutaan, jos kerrotaan totuudettomasta armosta. Silloin "parannetaan" kovin kevyesti. Totuuden ja armon tulee olla yhdessä. Vasta silloin totuus voi tehdä vapaaksi. Raamattu kertoo, että Jeesus oli täynnä armoa ja totuutta.

- Jos minulla on halu nuhdella ja sanoa kovasti, yritän pysyä mahdollisimman kaukana kyseisestä henkilöstä. Sielunhoitajan pitää itkeä itkevien kanssa. Jos toisella on vaikeaa, pitää tarjota olkapäätä, johon voi itkeä, eikä arvostelua, joka saa itkemään, kertoo Matti harkitsevasti.

- Tätä on vaikea oppia kirjoista. Kun armoa on saanut itse maistaa, voi asettua oikealle tasolle ja auttaa pehmein käsin.

Retkahduksen voi korjata

- Retkahduksia sattuu vastauskoontulleille ja vanhemmillekin konkareille. Tärkeintä on, ettei jää siihen, vaan etsii apua äkkiä. Mitä pikemmin, sen parempi. Kaikkein parasta olisi, jos apua etsisi jo ennen retkahtamista. Puhelu kristitylle voi pelastaa elämästä monta vuotta tai jopa iankaikkisuuden.

- Kerran eräs mies soitti minulle yöllä, ja kertoi saaneensa vanhoja ryyppykavereita kylään. Heillä oli pullot mukana, ja tämä mies kertoi, että se on menoa nyt. Hän ei enää jaksa vastustaa viinaa.

- Ehdotin, että pyytäisimme Jumalalta voimaa. Rohkaisin ja siunasin häntä, ja rukoilimme puhelimessa hetken. Kolmen päivän päästä häneltä tuli kortti, jossa hän kertoi saaneensa voimaa, ja käskeneensä miehiä lähtemään pois Jeesuksen nimessä.

Tuomio vain pahentaa

- On parempi päästä vaikka kontaten kirkkauteen, kuin kirkkaasti helvettiin. Jotkut ontuu, ja heidän vierellä pitäisi kulkea. Syyttely ja tuomio vain pahentavat asioita.

- Kerran vein erästä langennutta kotiinsa. Mielessäni pyöri monenlaisia kovasydämisiä asioita, ja olin vähällä sanoa kovat sanat. Onneksi sain pidätettyä.

- Kotona Jumalan Henki kysyi minulta, onko minussa yhtään Jumalan rakkautta, joka vuodatetaan Pyhän Hengen kautta. Tajusin, ettei ollut, ja halusin tehdä parannusta. Vaimo rukoili puolestani ja julisti synnit anteeksi. Herra kohtasi minut siinä, ja sydämeni pehmeni taas.

- Samana yönä kolmen aikaan eräs mies soitti arasti humalapäissään, ja olin iloinen koko sydämestäni, että hän soitti. Illalla olisin ehkä vielä sanonut kovasti. Miten olisikaan käynyt, jos en olisi katunut kovuuttani, pohtii Matti.

Koti avoimeksi?

- Kotinsa avaavista ihmisistä on suuri puute. Se ei ole helppoa, mutta siitä myös saa paljon. Toki jotkut yrittävät vain käyttää vieraanvaraisuutta ja auttamishalua hyväksi. Itsekin olin aluksi aika sinisilmäinen. Mutta pian oppii tajuamaan, mistä kenkä puristaa. Huomaan kyllä, kenellä on todellinen hätä. Jos kaverilla on vaikka nälkä, voin ostaa syötävää. Olen kuitenkin tehnyt kavereille selväksi, että rahaa en anna koskaan.

Sanojen takaa Matin olemuksesta välittyy armollisuus. Kuka kaipaisikaan syyttelyä? Jeesuksen armo voi parantaa ja muuttaa jokaisen.

Copyright Ismo Rakkolainen 1993.

Juttu on aiemmin julkaistu Uusi Toivo -lehdessä.