Jumala ei hylkää

Svetlana Shapar hylättiin jo pienenä, ja hän joutui lastenkotiin. 21-vuotiaana hän joutui vankilaan syyttömänä kuudeksi vuodeksi.

Jumala on nyt eheyttänyt häntä hylkäämisen vammoista. Svetlana on kokenut, kuinka paljon Jumala rakastaa ihmisiä.

Maailmaan syntyi vuonna 1965 kaunis tyttövauva, joka sai nimekseen Svetlana Shapar. Perhe asui Etelä-Venäjällä Don-joen varrella. Koska isä oli merikapteeni, hän oli paljon poissa kotoa. Vanhempien avioliitto rakoili muutenkin, joka pelotti pientä Svetlanaa.

Kun Svetlana oli seitsemän, hänen äitinsä kuoli auto-onnettomuudessa, ja isä hylkäsi hänet ja 4-vuotiaan pikkusiskon Ljuban. He joutuivat lastenkotiin satojen kilometrien päähän Mustan meren rannalle.

- Odotin jatkuvasti, että joku sukulainen olisi tullut hakemaan meidät pois lastenkodista. Iltaisin itkin itseni uneen. Kukaan ei koskaan tullut, muistelee Sveta.

- Useimpien lastenkodin lasten vanhemmat olivat alkoholisteja. Lapset kuitenkin aina sanoivat, että heidän vanhempansa ovat hyviä, ja selittelivät, miksei heitä haettu pois. Itse unohdin lopulta isäni, kun ei häntä näkynyt.

- Isoäiti välitti minusta, mutta hänet tapettiin. Rakastin sisartani paljon. Hän oli minulle ainoa ihminen maailmassa. Kun sain vaikka keksin, jaoin sen aina hänen kanssaan. Sisko aina sanoikin, että minusta tulisi hänen äitinsä isona, ja käski minun kasvaa nopeammin.

Vankilaan

Sveta menestyi kuitenkin koulussa, ja opiskeli välskäriksi. Kahden vuoden pakollisen harjoittelun aikana hän ei saanut pienen lapsensa kanssa pysyvää asuntoa, vaan joutui yöpymään epämääräisten tuttavien luona. Asuminen oli hyvin epäsäännöllistä. Sveta kuvaileekin jatkuvaa kiertolaisena oloaan elämänsä synkimmäksi vaiheeksi.

Keväällä -86 Sveta lähti ystävättärensä kanssa lomalle Leningradiin. Siellä he tutustuivat kolmeen kaveriin, jotka pyysivät heitä mukaansa yhden kaverin asunnolle ostamaan vaatteita ja kosmetiikkaa.

Asunnolla miehillä olikin toiset aikeet. He laittoivat tyttöjen ulkovaatteet lukkojen taa ja yrittivät lähennellä. Tytöt pääsivät pälkähästä sekoittamalla teehen huumaavaa ainetta.

Kun tytöt aikoivat palata junalla takaisin etelään, asemalla olikin vastassa asunnon isäntä. Tytöt olivat kertoneet miehelle, milloin he palaisivat kotiin. Mies syytti tyttöjä asuntonsa ryöstöstä. Paikalle tullut miliisi otti kaikki huostaansa, ja asioita alettiin selvitellä.

Sveta tajusi, että ilmeisesti kaksi muuta huumattua miestä olivat todellakin putsanneet kolmannen miehen asunnon herättyään. Mies vieritti tapahtuneesta syyn tyttöjen päälle.

Sveta joutui istumaan tutkintovankeudessa ahtaissa ja ankeissa selleissä puolitoista vuotta. Kun asia tuli oikeuden käsittelyyn, Svetalla ei ollut varaa palkata asianajajaa tai maksaa 2000:n ruplan takuusummaa, joka oli vielä iso raha siihen aikaan. Svetan lapsi otettiin lastenkotiin.

Nuori ja kunnianhimoinen tuomari halusi itselleen mainetta ja antoi Svetalle ja ystävättärelle kuusi vuotta vankeutta. Kun Sveta on myöhemmin kertonut tarinaansa mm. monille vankilanjohtajille, he ovat aluksi nauraneet ja sanoneet, että se on mahdotonta. He ovat uskoneet tuomion kovuuden vasta nähtyään asiakirjat. Tutkintovankeuden jälkeen hän istui vielä neljä ja puoli vuotta Sablinon naisvankilassa.

Isä hylkäsi jälleen

Kun isä kuuli Svetlanan olevan vankilassa, hän hylkäsi tyttärensä jo toisen kerran. Isä kirjoitti kirjeessä, ettei hän halunnut olla enää missään tekemisissä Svetan kanssa, ja ettei Sveta enää ollut hänen tyttärensä, koska hän oli joutunut sellaisiin vaikeuksiin.

- Vankila muistutti paljon lastenkotia. Jouduin taistelemaan olemassaolostani ja kovettamaan ulkokuoreni. Aina piti olla valmis antamaan samalla mitalla takaisin ja vaikka käyttämään nyrkkejään. Sisälläni kärsin, enkä olisi halunnut esittää kovaa ja pahaa.

Sveta ei sopeutunut vankilan kuriin, vaan teki jatkuvasti kapinallisia pikkurikkeitä. Näin häneltä valui ulottumattomiin armahduksenkin mahdollisuus.

Svetlanan sisko kävi joskus katsomassa häntä, mutta Sveta ei voinut tavata lastenkotiin joutunutta lastaan vuosiin. Lopulta hän ei edes muistanut, minkä näköinen lapsi oli.

"Voiko roisto puhua Jumalasta?"

Viimeisenä vankilavuotena suomalainen entinen elinkautisvanki Reijo Loikkanen tuli puhumaan vankilaan. Reijo oli löytänyt Jumalan ja hänen elämänsä oli muuttunut valtavasti. Sveta katsoi miehen tatuoituja käsivarsia ja ihmetteli, miten oli mahdollista, että entinen roisto puhui lempeästi Jumalasta. Olisiko joku maksanut Reijolle esiintymisestä?

- Olin aina ajatellut, että uskovat ovat jotenkin omituisia ja kouluttamattomia. Reijon ryhmässä kaikki vaikuttivat rauhallisilta ja järkeviltä.

Sveta huomasi poskiensa lämpenevän kyynelistä. Hän itki ensimmäistä kertaa vuosiin. Sveta ei ollut koskaan ajatellut elämäänsä tai tulevaisuuttaan. Jos sellaisia ajatuksia oli tullut, hän oli aina pyyhkäissyt ne syrjään. Nyt hän ajatteli ensimmäistä kertaa, miten elämä voisi tästä jatkua.

- Reijon elämä oli ollut hyvin samantapaista kuin omani. Jos Jumala oli pelastanut Reijon, Hän ehkä voisi pelastaa minutkin. Siitä lähtien menin aina kuuntelemaan kristittyjä vierailijoita, kertoo Sveta.

- Aloin jutella Jumalan kanssa joka ilta. Kerroin hänelle asioitani ja pyysin häneltä apua. Olin aina ollut maailmassa yksin, mutta sitten tajusin, että Jumala on ystäväni. Ystävystyin myös joidenkin kristittyjen kanssa. En enää ollut yksin.

"Miten Jumalan rakkautta voi riittää näin paljon?"

- Tulevaisuuteni oli täysin tuntematon. Pelkäsin vapautumista valtavasti, mutta toisaalta tiesin, että Jumala olisi kanssani ja rakastaa minua paljon.

- Astuessani vapauteen Reijo, hänen vaimonsa Kerttu ja siskoni olivat minua vastassa. Itkin onnesta. He vaihtoivat vankilan huonot vaatteet parempiin ja veivät minut syömään. Ujostelin, kun kaikki katsoivat syömistäni. En enää edes osannut käyttää haarukkaa ja veistä, kun vankilassa käytettiin vain lusikkaa. Jouduin opettelemaan monia elämän perusasioita uudelleen, mutta Jumala on auttanut minua pienissäkin asioissa.

- Vuoden aikana tapahtui valtavasti asioita. Jouduin jatkuvasti ihmettelemään, miten Jumalan rakkautta voi riittää näin paljon, hymyilee Sveta.

- Vaikka olen nyt saanut paljon hyvitystä elämäni kärsimyksistä, se ei ole tärkeintä. Maallinen katoaa joskus. Tärkeintä ihmiselle on iankaikkinen elämä. Viimeistään Jumalan luona kaikki on hyvin, painottaa Sveta.

- Jumalalla on jokaiselle ihmiselle vähän erilainen suunnitelma, juuri kullekin tehty. Hän ei luvannut täysin murheetonta elämää, vaan kodin taivaassa. Minulla on ollut vaikeuksiakin.

Rakkaus eheyttää

Marraskuussa 1992 Sveta avioitui suomalaisen Arto Hovin kanssa. Häissä oli monia entisiä vankitovereita ja mm. Svetan lastenkodin johtajat. Venäläiseen tapaan häät kestivät aamuyhdeksästä aamuviiteen.

- Olin ajatellut, etten enää ikinä seurustelisi kenenkään kanssa. Olin niin pettynyt miehiin. Arto tuntui rakastavan minua, mutta en aluksi pystynyt uskomaan, että siitä tulisi ikinä mitään. Lähtökohtamme olivat niin erilaiset. Pelkäsin myös, että ihmiset alkaisivat puhua pahaa. Sydän oli kuitenkin eri mieltä kuin järki, nauraa Sveta.

- Uskoni kautta opin ymmärtämään, mitä rakkaus on ja Artoon tutustuessani sain tuntea, miten sitä osoitetaan. Aiemmin oli vaikea uskoa, että joku voisi rakastaa minua.

- En ole koskaan luottanut ihmisiin. Lastenkodissa ja vankilassa kukaan ei tiennyt mitään elämästäni. Ensimmäinen ihminen, jolle uskalsin kertoa elämästäni, oli Reijo. Toinen ihminen oli Arto. Olen voinut luottaa häneen alusta asti. Arto on lahja. Vain Jumala voi antaa noin hyvän miehen.

Jumala tekee ihmeitä

- Kun mietin omaa elämääni, on itsekin vaikea uskoa, että minulle on tapahtunut näin paljon hyvää. Silloin elämä oli niin synkkää, nyt se on niin valoisaa. Monet tututkin ovat tulleet uskoon nähtyään ihmeitä elämässäni. Heidän mielestään muutokset ovat niin ihmeellisiä, että vain Jumala voi tehdä sellaista. Sen onkin tehnyt Jumala, ei kukaan muu. Jumala on ihmeellinen, huokaa Sveta.

- Nyt olen kiitollinen myös kaikista elämäni vaikeuksista. En tiedä, miksi jouduin lastenkotiin ja vankilaan, mutta nyt voin auttaa muita samaan asemaan joutuneita.

- Jos en olisi tullut uskoon, elämäni olisi saattanut muuttua ulkonaisesti hyväksi. Mutta ilman Jumalaa sydämeni olisi täysin haavoilla. Jumala on pystynyt parantamaan vähitellen lapsuuteni haavoja.

Ismo Rakkolainen. Copyright 1994.

Juttu on julkaistu aiemmin Uusi Toivo-lehdessä.